Niin sä olit taas mun unissa, uskomatonta miten todelta voikaan tuntua lämmin käsi kädessä, hieman makeat huulet huulilla, kuiskaus korvaan kuinka kaikki tulee vielä olemaan hyvin. Ja tiedätkö mitä, se oli vaan unta, mutta mä uskon sua. Kaikki tulee vielä olemaan hyvin. 

 

 

Sä oot jättänyt muhun lähtemättömän jäljen, tavallaan mä pidän tietoisesti ja tiedostamatta siitä jäljestä kiinni kynsin ja hampain, meissä oli yhdessä niin paljon että en haluakaan unohtaa tai ihan kokonaan päästää irti. Näkihän sen nyt taas, sä et ehkä myöntäisi, mutta se miten me jaetaan yhdessä sama ilma, siinä on joku semmoinen klikki mitä vaan ei pysty kenellekään millään sanoin selittää, ja mä uskallan väittää että sä myös tunnet sen, tunsit sen vaikka mieluummin hiljenet kuin myönnät, mutta niinhän sä itsekin sanoit että oot semmoinen, niin sä oot aina ollut, mä muistan kyllä ja tunnistan sut just sellaiseksi.

En mä kuitenkaan olisi sua halunnut pelästyttää, välillä kirpasee kovaa ja pahasti enenpi sanattomuus kuin sanat, ehkä siksi että tiedän sun sanojen menevän läheltä omiani, tiedän myös sen miksi olet niin varautunut, miksi valitset hiljaisuuden sen sijaan että kertoisit sinäkin yhä kaipaavan. Mä tiedän että en mahtuisi enää millään tavalla sun elämään jos olisin väärässä, ja mä tiedän myös miksi yhtälailla pidät mut sun elämässä kuin mä pidän sut.

Silti kuitenkin sä taisit toivoa että mä en sanoisi sitä ääneen, vaikka varmasti pohjimmiltaan kyllä tiedät ja tiedostat, kuten minäkin ? Vai olitko sä pahoillasi kuitenkin siitä ettei tätä kaipausta saa "korjattua", eikä siitä että se kaipaus on ja pysyy ?

 

 

 

 

 

 

 

 

Voin mä myöntää että kyllä ajatus sinusta yhä tuo perhosia vatsaan, muisto siitä mitä oli tuo aivan pikkuruisen haaveen siitä että mitä siitä olisi tullut jos se ei olisikaan loppunut ja pohdinnan siitä että lähtisinkö siihen uudestaan, vaikka sanottukin jo että ei siitä tulisi muuta kuin hetkellistä hyvää mieltä ja mahtavia muistoja, mutta ehkä ne oli niin tarpeen, pienet mahtavat hetket elämässä, että vaikka tiesi että ei saa tapahtua ärrällä alkavaa tunnetta, vaikka tiesi että se mitä se sit olikin, ei tulisi kestämään kulutusta, ja vaikka, myönnetäköön kirpaisi ehkä aika kovastikin kun huomasin sun tai sen jutun, mitä se sitten olikin, käyvän pelottavaa vauhtia mulle pakkomielteeksi, joka pakotti käymään läpi sen faktan ettei meistä ihan oikeaa paria tulisi, silti mä kallistun siihen että eläisin ne hetket kyllä uudelleen, siitä huolimatta että kirpasee päästää irti.

Kaikesta huolimatta olen kyllä äärimmäisen onnellinen sun puolesta, sä näytät onnelliselta, siltä että sä oot siellä mihin oot ehkä itsesi jo vuosia itsesi kuvitellut, ja kuluneista vuosista huolimatta sä yhä ymmärrät mua. 

Mä alan oivaltamaan, ehkä ihan oikea ystävyys on tällaista ? Vaikkakin onhan tuossa ollut molemminpuolista fyysistä vetovoimaa, mutta kuitenkin vaihtuvista elämäntilanteista huolimatta me ollaan aina ymmärretty toisiamme, kunnioitettu toistemme valintoja ja osattu iloita toistemme puolesta.

 

 

Vaikka meistä on hirvittävän kauan aikaa, ( vai oliko mitään "meitä" edes koskaan? ) huomaan ajatusteni usein eksyvän suhun, muistoihin meistä ( oltiin me varmasti me, vaikkakin vain ohimenevän hetken, kyllä se varmasti lasketaan ), ja lämmin aalto täyttää yhä sisukset, hymyillyttää ne pienet eleet jotka tunnistaakseen täytyy toinen tuntea läpikotaisin, olkootkin se sitten vain se pieni ohikiitävä hetki kun toisen on tuntenut.

Tiesinhän minä heti silloin kun pelkäsin että teenkö virheen kun pyysin sun kertovan jotakin, enkä edes tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän, sitä että olisin erehtynyt vai sitä että olisin oikeassa, ettei meistä koskaan ihan oikeasti voisi tulla meitä, mutta kukapa ei  tykkäisi kuulla olevansa pidetty.

Vaikka meistä ei tullutkaan ihan täysin meitä, olen onnekas niistä pienistä hetkistä ja muistoista mitkä oli vain meidän omaa, arvokkaita pieniä hetkiä. 

 

Tämä kevään alku on ollut henkisesti paljon raskaampaa taas mitä pitkään aikaan, huomaan taas kaipaavani sanoilla ja ajatuksilla leikittelyä kuten aikanaan tavaksi jäänyt kun henkisessä hyvinvoinnissa ei ole juurikaan ollut kehuttavaa, huomaan toistavani ne samat rutiinit kirjoittamaan käydessäni kuin vuosia sitten, äsken pysähdyin pohtimaan että nimenomaan täysin rutiininomaisesti vieläpä sen ihmeemmin ajattelematta, on se jännä miten pienet tavallaan yksinkertaiset asiat nostaa suupieliä ylöspäin.

 

Mä muistan kun me tavattiin ekan kerran, osuttiin samaan porukkaan. Mä muistan ajatelleeni että se on kyllä onnekas joka sut joskus saa, vaikka sä oot semmoinen niin sanotusti ilmeisen komea, täysin eri kategoriaa kuin minä itse, joku viehätys sussa silti oli heti ensi tervehdyksellä. Ehkä se oli se sun katse, se jonka mä hoksasin vasta vähän myöhemmin, se miten sä katsoit vain mua, se semmoinen katse mitä jälkeenpäin kaipaa.

Ehkä se oli sun kohteliaisuus, tietynlainen kiltteys jossa kuitenkin tarpeeksi "munaa" mukana. 

Ehkä se oli sitä kuinka sä olit ihan oikeasti läsnä, sitä kuinka sä huomioit ja huomasit kaiken, mukaan lukien sen mun katseen, sen jota kovasti yritin pistää piiloon, sen joka eksyi suhun yhä uudelleen ja uudelleen.

Ei mennyt kauankaan kun huomasin kuinka mun katse ikävöi sun katsetta silloin kun ei oltu samassa porukassa, eikä mennyt kauankaan kun huomasin ajattelevani sua, ehkäpä enemmän kuin olisi saanut.