Voin mä myöntää että kyllä ajatus sinusta yhä tuo perhosia vatsaan, muisto siitä mitä oli tuo aivan pikkuruisen haaveen siitä että mitä siitä olisi tullut jos se ei olisikaan loppunut ja pohdinnan siitä että lähtisinkö siihen uudestaan, vaikka sanottukin jo että ei siitä tulisi muuta kuin hetkellistä hyvää mieltä ja mahtavia muistoja, mutta ehkä ne oli niin tarpeen, pienet mahtavat hetket elämässä, että vaikka tiesi että ei saa tapahtua ärrällä alkavaa tunnetta, vaikka tiesi että se mitä se sit olikin, ei tulisi kestämään kulutusta, ja vaikka, myönnetäköön kirpaisi ehkä aika kovastikin kun huomasin sun tai sen jutun, mitä se sitten olikin, käyvän pelottavaa vauhtia mulle pakkomielteeksi, joka pakotti käymään läpi sen faktan ettei meistä ihan oikeaa paria tulisi, silti mä kallistun siihen että eläisin ne hetket kyllä uudelleen, siitä huolimatta että kirpasee päästää irti.

Kaikesta huolimatta olen kyllä äärimmäisen onnellinen sun puolesta, sä näytät onnelliselta, siltä että sä oot siellä mihin oot ehkä itsesi jo vuosia itsesi kuvitellut, ja kuluneista vuosista huolimatta sä yhä ymmärrät mua. 

Mä alan oivaltamaan, ehkä ihan oikea ystävyys on tällaista ? Vaikkakin onhan tuossa ollut molemminpuolista fyysistä vetovoimaa, mutta kuitenkin vaihtuvista elämäntilanteista huolimatta me ollaan aina ymmärretty toisiamme, kunnioitettu toistemme valintoja ja osattu iloita toistemme puolesta.