Sä oot jättänyt muhun lähtemättömän jäljen, tavallaan mä pidän tietoisesti ja tiedostamatta siitä jäljestä kiinni kynsin ja hampain, meissä oli yhdessä niin paljon että en haluakaan unohtaa tai ihan kokonaan päästää irti. Näkihän sen nyt taas, sä et ehkä myöntäisi, mutta se miten me jaetaan yhdessä sama ilma, siinä on joku semmoinen klikki mitä vaan ei pysty kenellekään millään sanoin selittää, ja mä uskallan väittää että sä myös tunnet sen, tunsit sen vaikka mieluummin hiljenet kuin myönnät, mutta niinhän sä itsekin sanoit että oot semmoinen, niin sä oot aina ollut, mä muistan kyllä ja tunnistan sut just sellaiseksi.

En mä kuitenkaan olisi sua halunnut pelästyttää, välillä kirpasee kovaa ja pahasti enenpi sanattomuus kuin sanat, ehkä siksi että tiedän sun sanojen menevän läheltä omiani, tiedän myös sen miksi olet niin varautunut, miksi valitset hiljaisuuden sen sijaan että kertoisit sinäkin yhä kaipaavan. Mä tiedän että en mahtuisi enää millään tavalla sun elämään jos olisin väärässä, ja mä tiedän myös miksi yhtälailla pidät mut sun elämässä kuin mä pidän sut.

Silti kuitenkin sä taisit toivoa että mä en sanoisi sitä ääneen, vaikka varmasti pohjimmiltaan kyllä tiedät ja tiedostat, kuten minäkin ? Vai olitko sä pahoillasi kuitenkin siitä ettei tätä kaipausta saa "korjattua", eikä siitä että se kaipaus on ja pysyy ?