Vaikka meistä on hirvittävän kauan aikaa, ( vai oliko mitään "meitä" edes koskaan? ) huomaan ajatusteni usein eksyvän suhun, muistoihin meistä ( oltiin me varmasti me, vaikkakin vain ohimenevän hetken, kyllä se varmasti lasketaan ), ja lämmin aalto täyttää yhä sisukset, hymyillyttää ne pienet eleet jotka tunnistaakseen täytyy toinen tuntea läpikotaisin, olkootkin se sitten vain se pieni ohikiitävä hetki kun toisen on tuntenut.

Tiesinhän minä heti silloin kun pelkäsin että teenkö virheen kun pyysin sun kertovan jotakin, enkä edes tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän, sitä että olisin erehtynyt vai sitä että olisin oikeassa, ettei meistä koskaan ihan oikeasti voisi tulla meitä, mutta kukapa ei  tykkäisi kuulla olevansa pidetty.

Vaikka meistä ei tullutkaan ihan täysin meitä, olen onnekas niistä pienistä hetkistä ja muistoista mitkä oli vain meidän omaa, arvokkaita pieniä hetkiä. 

Tämä kevään alku on ollut henkisesti paljon raskaampaa taas mitä pitkään aikaan, huomaan taas kaipaavani sanoilla ja ajatuksilla leikittelyä kuten aikanaan tavaksi jäänyt kun henkisessä hyvinvoinnissa ei ole juurikaan ollut kehuttavaa, huomaan toistavani ne samat rutiinit kirjoittamaan käydessäni kuin vuosia sitten, äsken pysähdyin pohtimaan että nimenomaan täysin rutiininomaisesti vieläpä sen ihmeemmin ajattelematta, on se jännä miten pienet tavallaan yksinkertaiset asiat nostaa suupieliä ylöspäin.