Mä muistan kun me tavattiin ekan kerran, osuttiin samaan porukkaan. Mä muistan ajatelleeni että se on kyllä onnekas joka sut joskus saa, vaikka sä oot semmoinen niin sanotusti ilmeisen komea, täysin eri kategoriaa kuin minä itse, joku viehätys sussa silti oli heti ensi tervehdyksellä. Ehkä se oli se sun katse, se jonka mä hoksasin vasta vähän myöhemmin, se miten sä katsoit vain mua, se semmoinen katse mitä jälkeenpäin kaipaa.

Ehkä se oli sun kohteliaisuus, tietynlainen kiltteys jossa kuitenkin tarpeeksi "munaa" mukana. 

Ehkä se oli sitä kuinka sä olit ihan oikeasti läsnä, sitä kuinka sä huomioit ja huomasit kaiken, mukaan lukien sen mun katseen, sen jota kovasti yritin pistää piiloon, sen joka eksyi suhun yhä uudelleen ja uudelleen.

Ei mennyt kauankaan kun huomasin kuinka mun katse ikävöi sun katsetta silloin kun ei oltu samassa porukassa, eikä mennyt kauankaan kun huomasin ajattelevani sua, ehkäpä enemmän kuin olisi saanut.